FIN*Huvikummun Maine Åve
 
                                                           "ROOPE" 
 
                                                 13.5.1994 - 19.6.2008

 

 huvikummun_maine_ave_img_38521.jpg

 

 

Roopen tarina

 

Roopen tarina alkoi siitä, kun näin Huvikummun Terroristin näyttelyssä 1990-luvun alussa. Olin sanalla sanoen myyty. "Minä haluan tuollaisen", sanoin hetkeäkään miettimättä. Tuijotin ihastuksen vallassa suurta hopeavalkoista kissan körilästä. Sitä ennen en tiennyt cooneista mitään, mutta siitä alkoi coonikuume. Tuijotin kissakirjasta hopeavalkoisen maine coonin kuvaa, jonka nimesin jo etukäteen Roopeksi tuuheiden poskikarvojen takia.

Samoihin aikoihin naapuriin oli syntynyt maatiaispentue, josta minulle kaupiteltiin sinivalkoista Samu-poikaa. Sanoin, että otan Samun vain, jos saan sen kaveriksi coonin. Kuin tilauksesta samana kesänä 1994 Aamulehdessä oli ilmoitus vapaana olevista hopeavalkoisista coonipennuista, jotka olivat syntyneet täsmälleen samana päivänä kuin Samu. Tosin rekkarissa syntymäpäiväksi oli merkitty 16.5 rekisteröintiteknisistä syistä. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä katsomaan Pälkäneelle pentuja. Siellä oli kaksi poikaa, joista toinen nukkui koko vierailumme ajan ja toinen oli hyvin itseriittoisen oloinen ipana mutta tavattoman kaunis. Niin siinä kävi, että samana kesänä tämä kaunis pentu, Roope sitten haettiin Huvikummusta.

Roope oli terhakka, nukenkasvoinen poika, oikea hurmuri ja herrasmies. Tippa tuli linssiin silkasta onnesta katsellessani kuvan kaunista Roope-poikaa. Samu oli muuttanut päivää aikaisemmin meille. Samu rehenteli omaa reviiriään Roopelle, vaikka 3kk:n ikäinen Samu oli kirpunkokoinen verrattuna suurilla pumpulitassuilla tepsuttelevaan Roopeen. Roope kurnutteli Samulle hyväntahtoisesti ja he ystävystyivät kolmessa päivässä sydänystäviksi. Roopen harmiksi Samu leikkautettiin nopeasti, kun huomasimme että Samu olikin tyttö.

Asuimme alkuun kaupunkitaajamassa Tampereella, kunnes muutimme Teiskoon. Kissat nauttivat täysin siemauksin kuuden kaupunkilaisvuoden jälkeen maaseutuympäristöstä. Roope tepasteli ulkona isännän elkein ja kävi aina ulkovessassa (=hiekkakasassa) tuulen leyhytellessä paksua takkia. Mutta sitten tuli suuri suru, kun Samu sairastui ja menehtyi yllättäen diabetekseen vuonna 2002 vain 8-vuotiaana. Roope kaipasi Samua kovasti. Halusin Roopen kaveriksi toisen coonin. Valinta osui Saarijärven poikaan, Toffoon. Toffo oli pienenä ihan mahdoton rasavilli ja haastoi Roopen jatkuvasti painiin kanssaan. Toffo kiipesi oravan lailla Roopen päälle istumaan ja huuteli, että hän voitti painiottelun, vaikka Roope oli päiväunilla eikä tiennyt ottelusta mitään. Roope kasvatti Toffosta kunnon miehen ja coonipainin ammattilaisen. Ikäero oli kuitenkin jo sen verran suuri, että Toffo kaipasi aktiivisempaa painikaveria.

Niinpä meille tuli monien sattumusten jälkeen Tomppa. Tomppa antoikin Roopen olla Toffoa paremmin rauhassa ja keskittyi painimaan Toffon kanssa. Jyreässä äijäseurassa Tomppa kehittyikin varsinaiseksi painimörssäriksi. Vaikka Roopea ei huvittanut juurikaan painia enää, niin hän hoivasi Pikku-Tomppaa rakkaudella. Roope jopa ”imetti” Tomppaa, kun alkuun äidin ikävä yllätti pienen pojan. Roope muistutti väriltään Kerttu-äitiä.

Roope ei enää hätkähtänyt, kun Romeo muutti meille. Roope meni välittömästi joukon johtajana tervehtimään ja toivottamaan Romeon tervetulleeksi. Romeo olikin rauhallinen pentu. Romeo meni vain juttelemaan ja hakemaan henkistä tukea Roopelta. Tomppa otti vuorostaan Romeon painivalmennuksen kontolleen ja Roope katseli huvittuneena pikkupoikien teutarointia komentaen ja viheltäen poikki ottelun tarpeen tullen.

Roope sai vielä viettää vielä 14-vuotispäiviään ja nautiskella suurta herkkuruokaansa; katkarapuja. Vielä huhtikuussa 2007 Roope painoi 10,3 kg, mutta viimeisen vuoden aikana Roope hoikistui pelottavaa vauhtia. Tutkimuksissa ei oikein löytynyt mitään syytä laihtumiselle. Lääkäri oletti suolen olevan ärtynyt, mutta kasvaimenkin mahdollisuus oli olemassa. Luulinkin jo löytyneeni Roopelle oikean dieetin, koska ruokahalut palasivat ja vatsa tuntui olevan kunnossa. Roope voi näennäisesti hyvin, mutta paino kuitenkin laski jatkuvasti, mikä sai epäilyt kasvaimesta vahvistumaan. Roopen vointi romahti täysin vuonna 2008 juhannuksen alla. Menimme eri eläinlääkärille, joka totesi heti haiman seudussa olevan kasvaimen. Roope nukahti käsivarsilleni katsoen minua syvälle silmiin koko ajan, niin että eläinlääkärikin sanoi: "Huomaatko, miten hän katsoo sinua". Se viimeinen katse kertoi :" Liisa, en jaksa enää, minun pitää nyt lähteä".

Roopesta jäi todella kauniit muistot. Hän oli leppoisa ja seurallinen mies, mutta myös erittäin omatahtoinen kaveri. Nuorempana hän toimi portsarina ja komenteli, jos joku meinasi lähteä ilman lupaa ovesta ulos. Roope oli koko Valkokaulusveljeskunnan komentaja. Viimeisiin päiviin asti Roope vaati ruokaa niin terhakkaasti, että sitä voi sanoa komenteluksi. Roope nautti ihmisten seurasta ja rauhallisesta elämänmenosta. Roope istua tönötti aina pöydällä lehden päällä niin, että en moniin vuosiin lukenut Aamulehteä kunnolla. Samalla minun piti aina hieroa Roopen hartioita, ja jos lopetin kuului heti vaativa ”äyh”. Roope oli täysin minun kissani. Muutkin saivat Roopea rapsuttaa hetken, mutta Roopen mielestä vain minä osasin sen tehdä oikein. Roope ymmärsi minun puheeni täysin ja ilahdutti minua kerta toisensa jälkeen näyttämällä sen. Ymmärsin minäkin Roopen puheet, sillä hän osasi vetää minua aina siitä narusta, josta hän sai tahtonsa läpi. Kiitos rakas Roope-ystäväni näistä 14 vuodesta, jotka olit ilonani!

Liisa