Jerryn blogi

23.4.2023

No hohhoijaa, sanon vaan. Olen meinaan nyt isoisoisä, sillä Mina-tyttäreni tytär Camilla on mennyt Geren kanssa naimisiin!! Olisivat minulta nyt kysyneet, niin olisin sanonut, että se äijä on vielä kakara. Ihme, että se on osannut... no ei mitään. No onnittelinhan minä toki kohteliaana miehenä nuorta isää. Jotenkin se on ihan rauhoittunut nyt. Alkuun se kurnutteli sydänkuvioita tuossa pentusviitin oven edessä, mutta äippäkin oikein kehui, miten fiksusti nuori isä on käyttäytynyt. 

Ai muuten, ei ihmeempiä. Onneksi kevät on tullut ja varmaan pääsen pian ihan oikeaan tarhaankin. Äippä lupaili, kun olen jo parin viikon ajan kysellyt. Onneksi meillä on tuo terassi, niin siellä voi välttävästi bongailla huiskuhäntiä, mutta ei niihin pääse käsiksi. Ne muuten juoksee lujaa, minähän silloin kerran nuorempana kokeilin ja hävisin sen juoksukilpailun.

Kävin muuten puntarissa ja painoin 9,5 kiloa ja olen normaalipainoinen. Turkkikin on kasvanut, niin että äippä sanoi, että voisin mennä hakemaan parit sertit taasen jostain näytöksestä kesällä. Nyt äippä ei sattuneesta syystä kuulemma ehdi. Uskon, sillä se asuu tuolla pentuhuoneessa ihan liiaksi. Joudun väliin oikein kerjäämään rapsutuksia ja huomiota... (herkkujakin). Äippä sanoo aina, että olen fiksu rauhallinen herrasmies, kröhöm. 

Joo ehkä meillä on kohta hallituksen kokous... kysykää Jesseltä. 

9.9.2022

Terve! Hyvää kuuluu, kiitos. Ajattelin kertoa teille näytelyreissustani, jonka tein neljän vuoden tauon jälkeen. Ihmettelinkin, miksi turkkini pestiin, kun en ollut edes likainen. Kyllä minua hiukan tai aika paljonkin jännitti. En enää muistanut, että minun pitäisi kököttää paikoillaan tuomarinpöydällä, vaan katselin, että onko lähistöllä olevien häkkien ovista mikään auki, jotta pääsisin sinne piiloon. Äippäkin sanoi, että miten sinä nyt noin ujostelet, kun olet kuitenkin aiemmin ollut ihan reipas näyttelyissä. No peijakas, enhän mä enää mitään muistanut. Oli hälinää ja tunkua, kun näyttely oli raviradalla... no ei nyt ihan radalla, mutta radan vieressä olevassa talossa.

Äippä sanoi mulle, että sä olet hieno mies, eikä ole mitään ujostelemista. Niinpä minut vietiin ensin ruotsalaisen tuomaritädin luokse. Hän ei muka jaksanut kunnolla nostaa minua, eli olinkin ottanut massaa sitten nuoruuden. Silloin olinkin ihan rimpula. Kyllä se puntari näyttää mulle painoa jo 9-10 kilon välliltä. Äippä ei vaan ole ehtinyt punnita mua aikoihin, mutta muisteli,että mahdoinko painaa viimeksi 9,5 kiloa. No toki olenkin jo aikuinen mies. Tuomari arvioi minut ihan normaalisti ja antoi mulle ensimmäisen konsulttisarjan sertin ja pyysi tulemaan myöhemmin tuomarinparasvalintaan. Värikisaa meillä ei ollutkaan, kun meitä kakkosen konsultteja oli paikalla vain kaksi.

Tuomarin paras -ringissä meitä oli kolme coonikonsulttiherraa ja muita miehiä. Ensimmäisen coonin tuomari laittoi ringistä pois, kun se oli hänen mielestään liian lihava. Sitten tuomari tuli minun luokseni ja paukautti ilmaan jäätyneet sanat: Iam sorry, but this cat looks stupid. Äippä ymmärsi, että siirrymme ringistä pois, mutta ei ymmärtänyt lainkaan, mihin tämä kommentti liittyi. Sitä me ei kuultu, minkä adjektiivin se kolmas cooni sai. Kuinka kukaan hiukankaan kissoista välittävä voisi sanoa näin rumasti kissasta? Äippä sanoi, että en näytä tyhmältä lainkaan eikä hän ymmärrä moista kommenttia. Mutta niinhän se on, että kauneus on katsojan silmissä. Kaippa se tyhmyyskin siellä sitten on. Äippä sanoi, että kaikki tuomarit eivät valitettavasti ymmärrä maine coonien päälle. Se on sitä rotusortoa vai mitä mieltä ootte?

Sitten äippä vei mut italialaisen tuomarisedän pöydälle. Hän vaikutti olevan tyytyväinen  ja supatti vierellään olevan naisen kanssa. En tiedä kuka tämä oli, mutta äippä veikkaili, että olisiko ollut joku tuomariharjoittelija. Heillä oli kovasti asiaa toisilleen ja sieltä täältä äippä kuuli jotain.Sainkin hienot arvostelut todistukseeni. Tuomarinparas-kisassa tuomari ei halunnut meitä laittaa edes paremmuusjärjestykseen, mutta valitsi upean pehmokissan sieltä parhaaksi. Loppupäivän sitten päätinkin viettää telttani patjan alla, kun hävetti niin sen ekan tuomarin sanat. Muuten tämä oli hyvä juttu, että yhden päivän aikana oli kaksi näyttelyä, niin ei tarvinnut olla kahta päivää.

5.7.2022

En taida olla oikein kirjoitusmiehiä, kun en ole tännekään mitään kirjoitellut, vaikka meillä on joulun jälkeen tapahtunut vaikka mitä.

Isoin asia viimeisen puolen vuoden aikana minun näkökulmastani on, että meille on muuttanut riiviö, jota Gereksi kutsutaan. No ihan totta. Tein hänelle hyvin pian selväksi, kumpi määrää. Meikäläisen kimppuun ei hyökätä salaa eikä häntääni tulla läpsimään tassulla, kun lepäilen. Se hyöty on ollut, että Gerellä on hyviä rakskuja ja se antaa mun syödä niitä, kun äippä ei huomaa. On ollut kyllä kova opettaminen, mutta oppihan se vilpertti, että minua kannattaa kunnioittaa. Nyt se kiertää mut ja uskoo, jos sanon sille jotain. Lisäksi joudun pitämään lukua leluistani, kun se kuskailee suussaan milloin mitäkin sinne tänne ja sitten niitä ei löydy mistään. Onhan tässä nyt tammikuusta asti yhdessä eletty,  ja alkaa se poika onneksi hiukan viisastua, kun ikää tulee. Ajattelin viime vuonna, että valmentaisin meille tulevaa junnua, mutta eihän tuon kanssa homma pelittänyt lainkaan, kun se ei uskonut mitään sääntöjä.

No sitten meillä oli taas täällä keväällä tyttäreni lapset syntymässä ja neljä suloista villikkoa pyrähti pentuhuoneesta maailmalle. Tyttäreni Mina jäi nyt sitten lastentekohommista eläkkeelle ja suunnittelimme lähtevämme joskus yhdessä näytelemään. Siinä saa tuomari hieraista silmiään, että onko nää samasta puusta veistetty. Onhan ne, Mina on niin iskän näköinen.

Toukokuussa pääsin vasta tarhailemaan, mutta sitäkin ahkerammin olen tarhaillut. Hellepäivinä coonikuljetus toimii vasta illalla, kun on viileämpää ja viileämpinä päivinä pääsen siten, kun kuljetuspalvelu ehtii ja sää sallii. Siellä on niin loikoisa makoilla viidakossa. No Gere siellä on myös, mutta ollaan me sinne yhdessä sovittu. Naapurin kissa siellä välillä käy meitä ihmettelemässä, mutta äippä ajaa sen aina pois. Äippä näki yhtenä päivänä ison ketun kiertämässä meidän tarhaa keskellä päivää. Onneksi ei oltu silloin tarhassa. Terassilla tykkään myös loikoilla.

No eipä tässä nyt kuitenkaan kummempia. Kesälomilla ollaan ja syssymmällä kattellaan, josko meikäkin lähtisi näyttelemään. Äippä on hiukan ehdotellut sellaista. Se on morjens.

26.12.2021

Se Joulu tuli meille taas. Sitä ennen siivottiin. Äippä laittoi sille Joululle taas tähden päälaelle ja korviksia... siis semmosia roikkuvia palloja, kun oon nähnyt joillain ihmisilläkin ja helmiä kaulaan ja vyötärölle. Ei, ei olla koskettukaan siihen, se on meillä sovittu. Joulun jalan juuressa ollaan loikoiltu, mutta ei kosketa.

Pukkitonttu oli tuonut meille lohen ja sateenkaaren ja palloja, pumpulihuiskan ja palloja ja semmosen sulkapumpelon. Kiitos vaan!! Äippä laittoi sen sateenkaaren mun leluastiaan, mutta mä kaadan sen aina ja levittelen lelut, kun mä lasken, että kaikki on tallella.

Ai niin, äippä sytytti muistolehtoon kynttilät meidän rakkaille, vieläkin tuppaa tuleen ikävä Romeota, Rasmusta ja Jaggea ja tietty Moccaa ja Tomppaakin. Niitä muita minä en ole nähnytkään.

Mä en oo ihan varma, onko täällä jotain suunnitteilla, kun äippä on Jessen kanssa kuiskinut. Jesse lupasi kertoa hallituksen kokouksessa, joka on nyt ennen vuodenvaihdetta. Ihan jännittää. Mä kerron kyllä kun mä saan tietää. Mukavaa loppuvuotta ja niin, käykää tykkään meidän uusista veispuukkisivusta. Se on moro!

11.12.2021

Oumai,... nyt ollaan jännän äärellä!! Äippä lupasi, että saamme joululahjoja, kun tottuset ovat kertoneet meidän olleen toooosi kilttejä tänä vuonna. Kaiken surun jälkeen kuulemma ansaitsemme lahjoja. Ja sitten menkääpä kattomaan meidän uusia veispuukkisivuja. Esittäydyttiin siellä justiinsa. Tarttee kai päästää vielä noi etätytötkin sinne esittäytymään. Mutta nyt eletään jänniä aikoja...

2.11.2021

Terppa! Huomasitteko, että mulla oli synttärit ja täytin neljä? Oli oikein minttupiffipirskeet ihan oman painiseuran kesken. Se alkaa olla niinku aikuisen miähen ikä meikäpojalla. Pojaksi mua on haukuttu tähän asti, mutta nyt saa se pojuttelu loppua. Meitä on nyt kaks aikuista miestä talossa. Kröhöm. Kysyin äipältä, että pitäiskö ottaa uusi junnu valmennukseen, niin samalla vahvistuisi miesvahvuus. Äippä katto mua hölmö ilme kasvoillaan ja kysyi ihan totisena, että tarttisitko sä nyt ihan oikeesti leikkikaverin. Jooo. Mango ei osaa leikkiä mun kaa, kun se alkaa aina keuhkoon mulle, kun yritän painia sen kaa. Äippä sanoi, että katotaan nyt. Sit se sano, ettei lupaa mitään, kun hyvin kuulemma meillä menee näinkin. Eikä mee, sanoin. Olis vähän vaihtelua. Sit äippä sanoi, että lähdetään näyttelyyn, jos vaihtelua kaipaat. Äippä just katto, että mä olen ollut viimeksi näyttelyssä pikkupoikana Tampereella olleessa maailman näyttelyssä. Kollitukset ja korona mahdollistivat mulle kotihemmona olon. Yksi serti mulla on sieltä isosta kisasta. Nyt mun pitäis sitten kuulemma kisata konsulttien puolella. En tiiä, pitää miettiä, en lupaa vielä mitään. Vanhat jätkä aina kertoivat niitten näyttelyreissuista. Etenkin Romeolla oli ollut jänniä matkoja, mutta kyllä muillakin oli paljon muisteltavaa. Onhan niitä matkoja tallennettu heidän blogeihinsa. Jos näyttelyihin lähtis, niin vois ottaa Mina-tyttären mukaan, sitten kun se siirtyy konsulttisarjaan ja kasvattaa mekon. Siinä sais tuomarisedät ja tädit hieraista silmiään, että onko nämä samasta puusta veistetty. Isäänsä tullut tyttö. 

Ai niin heippa, pitää mennä tonne...

17.10.2021

Moikka! Harmittaa niin, kun toi syksy on pilannut mun tarhailun. Koko ajan on muka märkää ja kylmää. Äippä sanoo mulle, että mene terassille. No eihän siellä ole mitään makusteltavaa, kun on pelkkä puulattia, höh. Kyllä mä viime viikollakin kävin tarhassa, mutta entistä harvemmin äippä mua sinne vie.

Tietteks, mitä mä kokeilin. Mä menin ton Jessen, siis meidän uuden johtajan paikalle nukkuun illalla sänkyyn eilen illalla. Äijällä meni ihan sentsit sekaisin. Se ei osannut käydä mihinkään, vaan pyöri siinä mun ympärillä, mutta ei kylläkään komentanut mua mihinkään. Leikin nukkuvani, mutta silmäkulmasta seurasin, kun äijä ei löytänyt hyvää nukkumapaikkaa. Sitten lopulta sen oli mentävä mun paikalle, hih. On ne noi seniorit niin kaavoihinsa kangistuneita. Mutta kyllä mä Jessen kanssa tuun toimeen. Ollaan suunniteltu kaikenlaista kivaa miesvantteroiden toiminnan jatkumiseksi. Mehän ollaan kumpikin vaareja, joten pidetään myös vaarikerhoa käynnissä.

Pitää alkaa valmistelemaan mun synttäribileitä, jotka on 10 yön päästä. Aatella, että täytän jo neljä vuotta. Mä oon toivonut synttärilahjaksi banaania tai sateenkaarta tai niitä pienempiä kalan mallisia minttuleluja. Jesse jaksaa muistuttaa, että mä oon muka kakara... ja Mankkeli myös on kakru vielä. Se on mua yhdeksän kuukautta nuorempi eli melki vuoden. Siis Mankkeli on toi meidän Mango. Äippä kutsuu sitä myös välillä muillakin nimillä, kuten Mankkis, Mankku ja mitä milloinkin. Mä kutsun Mangoa: "neitiiiii". Mangoa joskus ärsyttää se, ja se tulee mun eteen ja laittaa sen söpöt punaiset korvat luimuun ja alkaa tuijottaan mua kauniilla keltaisilla silmillään muka tosi vihaisen näköisenä. Mua naurattaa, kun se on niin suloinen. No mä laitan mun siniset korvat kanssa luimuun ja alan tuijottaa sitä. Siinä vaiheessa Mankkis alkaa yleensä murista ja uhitella, koska se pelkää, että pelkkä katse ei riitä. Mä en viitti sanoo sille mitään, mutta tuijotan vaan. Kyllä me väliin painimatsikin otetaan, mutta neiti on niin tärkee, että se alkaa usein huutamaan eikä painimisesta tuu mitään. Jessekään ei viitti painia mun kaa, kun se on muka niin arvokas johtaja.

Ai niin mun Deli-rouva kävi näytelmissä. Hän sai sertinsä molempina päivinä ja esiintyi hienosti, vaikka oli edellisen kerran ollut näyttelemässä pentuna. Äippä sanoi, että mäkin -siis minä ... kääk, voisin lähteä ensi vuonna. En luvannut vielä mitään.

Niin vielä niistä mun synttäreistä, että voisin mä semmosen uppopesänkin ottaa synttärilahjaksi. Mut se on törkeetä, että mun pitäis kuulemma käydä suihkussa ennen synttäreitä! Onks ihan pakko??

12.9.2021

Moikka. Se on Jesse nyt meidän päällikkö. Se komentelee muakin välillä, vaikka oon kiltti kuin mikä. Se on halunnut varmistaa, että kun mä siirryin konsulttisarjaan, niin tiedän paikkani tässä hierarkissa...hahah. No mä pomotan Mangoa, sillä pitäähän minunkin harjoitella tulevaisuutta varten. No uskon, että hyvin meillä menee.

Mä olen tarhaillut ahkeraan. Harmi kun paljastui viime viikolla, että siellä on ollut naapurin mimmi, jonka kanssa olen vaihtanut kuulumisia. Sinivalkoinen likka, hyvä väri sanon vaan. No mä olen vaari nuoresta iästä huolimatta ja mun siniset lapset täyttävät kaksi vuotta 16. päivä ensi viikolla. Onnea etukäteen jo heille ja terkut heidän Deli-äidille.

Niin hirmu ikävä meillä on ollut noita poislähteneitä ja ollaan moneen kertaan Jessen kanssa mietitty, mihin ne äijät lähti. Äippä sanoo, että sateenkaarisiltaa pitkin kissojen taivaaseen. En oo ihan varma, onko se tossa meidän tarhan vieressä, sillä äippä sanoo, että siinä on kaikkien edesmenneiden vantteroiden muistolehto. Siellä on kukkia ja enkeleitä, mut olettaisin taivaan olevan taivaalla. Takaisin heitä ei kuulemma saa ja meidän on pakko jatkaa kolmistaan. Ehdotin kyllä äipälle, että me otettais joku pikkukilli meille, niin valmentaisin siitä kunnon vantteran. Äippä sanoi, ettei hän tiedä, mistä semmoinen mahtaisi löytyä. Oikeesti se ei tiedä. Minä sitten olen istuskellut äipän sylissä ja hurraillut, kun ei enää ole Romeota ja Rasmusta, jotka olivat aika usein sykyssä. Minä menen myös joka ilta äipän kainaloon nukuttamaan sen.

Joku kysyi, että olenko oravan nahkoja vielä tavoitellut, hih. No joo olisin, mutta tuolta terassilta ei pääse enää takapihalle. Tirpatkin kelpaisivat ja kiusallista, kun ne istuu metrin päässä kirsusta puun oksalla ja huutelee, että tsirp tsirp tsirp.

Semmottia mulle kuuluu. Toivottavasti sullekin kuuluu hyvää.

24.4.2021

Morjensta pöytään, olisin vaan hakenut vantteroille oravapaistia pöytään ja semmonen hälinä nyt yhdestä metsästyskeikasta! Nimittäin tässä menneellä viikolla järjestin mukamas äipälle ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Olimme ihan normisti aamuterassilla tai Romeo ja muut olivat jo menneet sisälle, mutta minä ja Mango olimme siellä. Takapihalla on ihan valtava kurreralli. Ne puuhkahännät juoksevat pihan poikki naapurin lintulaudalta meidän pihan poikki viereiseen satumetsään. Himskatti kun on kiusallista katsella sitä verkon takaa. Niinpä minä otin ja säntäsin semmosen muovipleksin väliin ja siitä verkossa olevan reiän läpi ja kyllä meinaan kurre sai kyytiä. Menin tuhatta ja sataa, mutta niin meni kurrekin.

Äippä oli juomassa aamukahviaan ja kuullut pleksin kahahduksen ja noussut katsomaan ja näki vaan Mangon ja kävellyt samalla katsomaan ikkunaan, että missä Jerry on. Äipän verkkokalvoille oli kuulemma piirtynyt oravaa suurempi sininen viiva, joka kiisi pihan poikki vuorimäntyjen taakse. Ei se ollut mua nähnyt, mutta sille oli tullut mieleen, että e i k a i v a a n tuo ollut Jerry. Äippä oli nopeasti mennyt terassille ja kylmänhiki otsalla todennut, että mua ei näy missään. Äippä oli katsonut uudestaan epäuskoisena kaikki terassin nurkat nähdäkseen sinisen hahmon ja voidakseen huokaista helpotuksesta. Äippä sanoi, että hän ajatteli rauhoittaakseen itseään, että ei ole mahdollista, että se jätkä mahtuu mistään karkaamaan. Höh, en mä mitään karannut, kunhan vaan lähdin saaliin perään.

Äippä kävi katsomassa vielä sisälläkin, että olenko mä sittenkin tullut sisälle, mutta tiesi nähneensä minut viimeksi terassilla. Äippä lähti ulos ja jätti ulko-oven välieteiseen raolleen, jos mä sattuisin tulemaan sillä aikaa ovelle. Kuulin, kun äippä kierteli pihaa ja huuteli mun nimeä. Äippä kiersi koko pihan ja huuteli: "JerryyyJerryyyJerryyyJerryyy". Äippä tuli sisälle ja katsoi kelloa, että apua työt alkaa ihan justiinsa, mitä ihmettä hän tekee. Pitääkö soittaa töihin vai soittaisko kadonneiden otusten metsästykseen perehtyneelle siskolle, joka asuu naapurissa. Äippä meni kuitenkin vielä terassille ja toisteli mun nimeä Jerryy Jerryy Jerryy. Mango sanoi, että äippä oli kysynyt sitä, että lähtikö Jerry seinän läpi pihamaalle. Mango kertoi, ettei sanonut äipälle, vaikka äippä sanoi, että Mango oli sanonut, että sinne se meni. Äippä huuteli mua ja mietti, ottaisiko työkoneen terassille ja päivystäisi samalla siinä. Sitten kappas äippä näki mut, kun mä seisoin meidän takapihalla olevan saarekkeen reunassa parinkymmenen metrin päässä terassista. "Ihana näky", sanoi äippä, koska hän tiesi nyt, että ei se Jerry onneksi kauksi metsään lähtenyt kurren perässä. Äipän maanitteli mua tulemaan luokseen rauhallisella äänellä: "Jerryy,  Jerryy, tule Jerry tänne", ja avasti terassin ovea, jonka olemassaolosta en ole tiennytkään mitään. Sitä ei ole koskaan aukaistu mun nähden. Mä tulin ihan terassin viereen, kun äippä kutsui, mutta en tullut kuitenkaan siitä ovesta sisään, vaan näytin paikan, mistä livahdin. Äippä tiesi, että yleensä eläimet palaa karkupaikkaansa ja niin minäkin.

Äippä työnsi terassin oven kiinni ja lähti kävelemään mua kohti, mutta minäpä käännyin menemään talonviertä. No ulko-ovelleko se Jerry nyt lähti kiertämään, äippä päätteli ja meni äkkiä terassin kautta sisälle ja lähti toista puolta taloa mua vastaan peläten, että jos mä sittenkin lähden vielä jonnekin kauemmaksi. Minä en tullutkaan äippää vastaan, vaan palasin takasin siihen terassin viereen, mutta ei siinä seinässä näkynyt sitä mun ulostulopaikkaa. Äippä tulikin sieltä kulman takaa ja alkoi juttelemaan pehmentäen äänensä ja hidastaen tuloaan. Sitten se tuli ihan mun luo hitaasti leperrellen ja toivoen, että antaisin ottaa kiinni. Nooh, mä oon niiiiiiiiin pehmopoika, että kun äippä noin kiltisti jutteli, niin mä annoin ottaa sykkyyn. Äippä huokaisi helpotuksesta, kun se sai mut syliini ja niinpä se kantoi mut sisälle ja huokasi. Huhhuh… tässä oli ainekset suurempaankin katastrofiin.

Kello oli 8.59 ja äipän työpalaveri alkoi klo 9.00. Mä en muuten paljastanut äipälle, kuinka sille kurrelle kävi.

16.4.2021

Voihan munarosvo... en ala mitään.

11.2.2021

Morjenstapäivää, sano tuplavaari. Kröhömm. Tyttäreni Mina se pyöräytti vaarin iloksi lapsukaisia, aiettä. Menin vielä vahingossa lipsauttamaan jätkille, että pöydällä oleva energiajuomapurkki on Minan. Siitäkös riemu repesi, kun kaikki on arvuutelleet, kuka tuolla äipän työhuoneessa asuu. Ne näki, että äippä viettää siellä aikaa ja kantaa sinne ruokaa. Jäbät ovat vähän nyreissään, kun heitä ei huomioida. Minä en ole sanonut mitään, koska lupasin pitää salaisuuden. Satuin nimittäin kurkkaamaan sinne huoneeseen ja laittelihan se Mina minulle siitä tietoa etukäteen. Ihan mahtavaa, onnea rakas Mina-tyttöni. Koita nyt syödä ite kovasti, että jaksat sen lapsikatraan kanssa nämä ensimmäiset viikot. Ei siitä ole kuin reilu vuosi kun itse siellä tepsutin pikkuisena pentuna ja nyt olet 1v 5 kk ja äiti. Olen ylpeä sinusta tyttäreni.

23.1.2021

DappadaaPappavaa.... minulla on sitten lapsenlapsia, joten pääsen vantteroiden vaariklubiin, wau. Kerron myöhemmin, kun tuon tempun teki.

27.12.2020

Moikka! Romeo taisikin jo vihjailla, että minulla on ollut pyörryttävä loppuvuosi. Kaikki alkoi eräänä torstaina lokakuun alussa. Kerron sen teille kolmessa osassa, koska tarina on piiiitkä. Julkaisen päivittäin eri jaksot.

OSA  I

Oli ihan tavallinen torstai. Äippä teki töitä pöytänsä ääressä ja me pötköttelimme pitkin taloa päiväunillamme. Päivällä äipällä oli tauko ja se tuli nojatuoliin istumaan ja syömään. Minä olin Romeon kanssa nukkumassa olohuoneen lattialla, toinen pöydän toisella puolella ja toinen toisella. Kaikki oli hyvin tai niin äippä luuli. Olin ollut edellisiltana hetken tarhassa. Pyysin sinne, kun oli vielä kohtalaisen lämmintä. Aamulla oli kyllä satanut ja äippä epäröi viedäkö minua tarhaan, mutta sanoi minulle, että maa voi olla hieman märkä. Äippä hakikin minut jo 15 minuutin kuluttua sisälle, kun se kävi katsomassa minua ja sanoin, että voisin itse asiassa tulla sisälle. Me ei yleensä tarhailla myöhään syksyllä eikä talvella, kun tarha on tuolla pihalla ja sen piha tulee märäksi ja saviseksi. Sen sijaan me haukataan kyllä happea verkotetulla terassilla talvisin, jos on leutoja päiviä.

Noniin mutta takaisin tuohon torstaihin. Äippä istahti tuoliin ja sai ensimmäisen lusikallisen suuhunsa, kun heräsin ja lähdin kävelemään olohuoneen poikki. Minulla oli outo olo. Koko maailma tuntui pyörivän ympäriinsä. Äippä katsoi menoani ja syöksyi minua kutsuen perääni. En kuunnellut äippää, vaan jatkoin hoiperteluani. Äippä sanoi, että tuskin pysyin pystyssä, kun huojuin ja vaapuin kuin ankka (sorry ankat). Minua kaadatti oikealle, mutta pysyin pystyssä, kunnes äippä kaappasi minut syliinsä. Hän katsoi minua niin huolestuneen näköisenä, etten ole ikänä äippää nähnyt sellaisena. Hän oikein parahti, että nyt Jerry ei ole asiat kunnossa. Maailma pyöri ja äippäkään ei näyttänyt pysyvän paikoillaan. Äippä sanoi, että minun pääni huojui kuin vieterinuken pää. Äippä laittoi minut suoraan kuljetuskoppaan ja soitti pomolleen, että nyt hänen on lähdettävä viemään minua päivystykseen. Olin saanut jonkinlaisen neurologisen kohtauksen. Samassa äippä muisti, että aamullahan olin epäonnistunut hypyssäni huuvan päälle Mangon perässä. Äippä ei siihen ollut kiinnittänyt huomiota vaan ajatteli, että kunhan siinä kohelsimme. Sitten hän muisti, että olin myös yrittänyt hypätä kodinhoi... eikun kissanhoitohuoneessa tuolilta pöydälle, mutta sekään hyppy ei ollut onnistunut. Äippä yritti soittaa päivystykseen, mutta ei sieltä kukaan vastannut. Olimme muutamassa minuutissa matkalla kaupunkiin päivystävää eläinsairaalaa kohti. Meiltä on semmoiset 35 kilometriä päivystykseen. Äippä katsoi matkan aikana huolestuneen näköisenä minua, mutta mun olo alkoi helpottaa. Äippä sai matkalla päivystykseen yhteyden ja tiedon, että me voidaan mennä sinne.

Päivystyksessä sanottiin heti, että siellä on kauhea ruuhka. Äippä istui kissaosastolle kuitenkin toiveikkaana, että tällainen tapaus otettaisiin kiireellisimpien tapausten joukkoon emmekä joutuisi odottamaan ihan järjettömän kauan kuten päivystyksen puhelimeen vastannutkin oli uumoillut. Olin ihan rauhallinen ja se rauhoitti äippääkin. Äippä oli katsovinaan, että minulla on pupillaero ja tottakai maalaili mielessään jo kauhukuvia entisenä tehohoitajana. Äipän mielessä pyöri Mangon sairaudet ja Moccan alkuvuoden poismeno. Nytkö Jerrykin otettaisiin pois, sanoi äippä miettineensä synkissä mietteissään. Kuljetuskoppia ja ihmisiä tuli ja meni ja me vaan istuimme. No toki nähtiin, että kaikissa kopissa ei ollut kisua enää takaisin tullessa ja omistajat pyyhkivät silmiään. Se ei äipän mielialaa kohentanut. Olisikohan kulunut kolmatta tuntia, kun pääsimme vastaanotolle. Kiireitään valittava eläinlääkäri tutki Jerryä ja sanoi, että Jerryn pitäisi jäädä tarkkailuun ja samalla otettaisiin verikokeita. Eläinlääkärillä olisi joku leikkaus, jonka jälkeen hän soittelisi äipälle tuloksista. Minut vietiin pois äipältä ja äippä joutui lähtemään kotiin niin haikeana. Minut laitettiin semmoiseen häkkiin ja verho eteen sen jälkeen, kun minulta oli otettu verikokeita. Olisin halunnut äipän viereeni, mutta kaikki olivat vieraita. Koirat haukkuivat ja minua pelotti yksin siellä kopissa. Kaikilla tuntui olevan ihan kauhea kiire. Äippä odotteli ja odotteli tuskastuneena kotona. Illalla puolikasin aikaan äippä tuli päivystykseen kysymään, että mitä kuuluu ja joko minut päästetään kotiin. Kukaan vastaanotossa ei tietänyt. Äippä alkoi tuskastua, ihan oikeasti, Jerry on täällä tarkkailussa eikä kukaan tiedä, mitä hänelle kuluu. Vastaanottoneidit vaan valittelivat kauheaa kiirettä ja sitä, että lääkäri oli joutunut toiseen leikkaukseen heti perään. Äippä istui odottamaan kissaosastolle. Hänelle luvattiin, että kahdeksalta vaihtuu vuoro, jolloin jompikumpi lääkäri sitten katsoo Jerryn ja saamme tulokset. Se oli vaan sellainen tyhjä lupaus eikä niin käynyt.

Äippä istui edelleen puoli kymmenen aikaan odotustilassa ja alkoi toden teolla hermostua. Jos tiedätte meidän äipän, niin se on aika pitkäpinnainen yleensä, mutta hän sanoi, että hänestä alkoi tuntua siltä, että hänen rakas Jerry-kissansa oli heitteillä. Se alkoi olla äipän kärsivällisyydelle liikaa. Äippä kävi useampaan otteeseen kysymässä. Luukulla oli toinenkin asiakas, joka vaati päivällä tuomaansa kissaa kotiin, koska kukaan ei ollut tehnyt tai katsonut kissaa koko päivänä, vaan kissa oli vaan odottanut ”tarkkailussa”. Hän saikin kissansa anteeksipyyntöjen kera mukaansa. Tuon kissan omistaja sanoi, että jos hänelle olisi ilmoitettu, ettei potilasta ehditä hoitamaan, niin hän olisi vienyt sen jo muualle apua saamaan. Samaan yhtyi äippä. Äippä pyöritteli päätään, että eikö täällä kukaan organisoi tätä touhua.  Taitaisi olla palvelumuotoilulle tilausta täälläkin? Äippä sanoi myös, että hän haluaa minut kotiin, jos täällä ei kukaan ehdi tarkkailemaan tai hoitamaan sairasta kissaa. Äipällähän oli kauhea hätä minun puolestani. Lopulta eläinhoitajatkin riisuivat viileän ammattiroolinsa ja alkoivat itkemään äipän kanssa. He sanoivat, että täällä on ihan kauheaa, kun ei riitä lääkäreitä hoitamaan potilaita. Lopulta äipälle tultiin sanomaan, että takapäivystäjä on soitettu paikalle ja hän tutkii Jerryn heti ensimmäisenä.

Kello oli yli yksitoista illalla, kun pääsimme lähtemään kotiin. Ystävällinen lääkäri selitti äipälle minun tilannettani. Kuulemma tällaisten neurologisten oireiden taustalla voi olla vestibulaarinen syndrooma, joka tulee kohtauksittain eikä ole vaarallinen. Se menee ohi eikä kuulemma tule välttämättä enää koskaan. Se on tämän takapäivystäjän mielestä tavallista nuorilla kissoilla. Äippä sanoi, ettei ole koskaan kuullutkaan kissoilla olevan tällaista tasapainoelimen häiriötilaa. Noh lääkäri jatkoi, että oireet voivat myös aiheutua tulehduksesta aivokalvolla, sisäkorvassa, aivokasvaimesta, polyypistä ja ties mistä. Nyt tilannetta vaan seurataan ja jos oireet uusivat tiheään niin sitten pitää hankkiutua Helsinkiin magneettikuvaukseen. Lääkärin mukaan Jerryllä ei ole ollut tarkkailussa mitään oireita enää. Tampereella ei ole eläinten magneettikuvausmahdollisuutta. Äippä sanoi, että no entäs, jos se on tulehdus, niin pitäisikö antibioottia laittaa. Ei tässä vaiheessa mitään lääkettä, ainoastaan pahoinvointilääkettä voi antaa, jos tulee pahoinvointia, sanoi lääkäri ja tuntui uskovan tilanteen vaarattomaksi ja ohimeneväksi.

No hieman toiveikkaampana äippä lähti mun kaa kotiin. Olisipa se nyt sitten sellainen hyvänlaatuinen tasapainohäiriö eikä mikään aivokasvain, huokaili äippä toivonpilkahdus sisimmässään. Äippä kun oli jo peloissaan, että minulla on aivokasvain tai joku tukos ja hän menettää minut, kun silloin en ollut kolmeakaan vuotta vielä täyttänyt. No päästiin kotiin ja äippä päästi minut matkailuvaunusta. Kun lähdin kävelemään, niin kaaduin suoraan oikealle kyljelleni, mutta nousin salamannopeasti ylös. Äippä totesi, että ei tilanne kuitenkaan ollut ohi. Äippä päätteli, että ilmeisesti minulla oli jo aamuyöllä ollut ensimmäinen kohtaus, kun ne hypyt eivät onnistuneet. Näinhän se olikin. Perjantaina kuitenkin voin jo hyvin. Äippä oli vielä työpöydän ääressä illansuussa, kun olin nukkumassa saunassa. Saunasta alkoi kuulua kolinaa. Äippä tuli katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Minähän siellä lattialla hoipuin. Voi ei se kohtaus tuli taas, huudahti äippä. Tipahdin lauteilta. kun sauna alkoi pyöriä kuin karuselli. Äippä kantoi minut olohuoneeseen ja laski minut lattialle ja seurasi minun oireitani. Hän oli lukenut kaiken vestibulaarisesta syndroomasta, jota tuntui olevan enemmän koirilla kuin kissoilla. Minulla oli tosi outo olo. Kun äippä laski minut lattialle, kävelin ympyrää, jonka säde oli puoli metriä. Äippä totesi, että silmissäni oli voimakas nystagmus, semmoinen, että silmät liikkuu vaakatasossa tahattomasti. Siis ihan klassiset oireet tuohon vesibulaariseen oireeseen, sanoi äippä. Kohtaus kesti noin viisi minuuttia, mutta tuli vielä uudestaan takaisin noin puolen tunnin kuluttua. Kului päiviä ja viikkoja ja oireet kuitenkin hävisivät ja jäivät kokonaan pois. Äippä huokaisi helpotuksesta, se oli sittenkin semmoinen hyvänlaatuinen tasapainohäiriö. Niinhän äippä luuli.

OSA II

Kolmisen viikkoa kului hyvin, kunnes yhtenä lokakuun tiistaiaamuna oireet palasivat. Nyt mulla ei ollut selvää nystagmusta äipän mukaan, mutta tasapainoni oli heikko ja oli vaikea pysyä pystyssä. Mua huippasi koko ajan ja olin kaatua vasemmalle koko ajan. Äippä oli järkyttynyt. Nytkö pitäisi lähteä magneettiin? Se mitä äippä oli lukenut siitä vestibulaarista, sai äipän hieman rauhoittumaan, koska magneettikuvauksessa ei silloin näy mitään. Moni ryntää magneettiin turhaan ja maksaa maltaita. Se vestibulaari voi kuulemma tulla uudestaan, mutta minulla tällä kertaa oireet eivät menneetkään kohtausmaisesti ohi vaan olivat samanlaisina seuraavanakin päivänä. Minulle ei oikein maittanut ruoka, ja äippä päätteli, että minun oli jotenkin vaikea syödä. Hän antoi minulle semmoista ravintogeeliä, josta en hirveästi tykännyt.

Aloin myös sähistä toisille vantteroille, kun ne lähestyivät minua. Äippä alkoi epäilemään, että minulla on kipuja, koska en ikinä tee tuollaista normaalisti. Äipällä oli onneksi jäljellä hiukan kipulääkettä kaapissa Mangon silmäsairauden jäljiltä. Pelko aivokasvaimesta tai jostakin muusta hiipi taas tumman varjon lailla äipän mieleen. Voidaanko vaan odotella, että vestibulaarinen oire menee ohi, kysyi äippä joka hetki itseltään. Pitäisikö nyt tilata magneettiaika. Mangon kipulääkettä ei ollut kuin kahdeksi päiväksi ja äippä soitti päivystykseen, että voisiko Jerrylle kuitenkin saada kipulääkkeen, koska hän vaikuttaa kivuliaalta. Sieltä tuli vuorokauden viiveellä sähköpostilla vastaus, ettei vestibulaarinen oireyhtymä aiheuta kipuja. Sieltä sanottiin, että jos Jerryllä on kipuja, niin ne johtuvat jostain muusta syystä ja kannattaa viedä Jerry tutkittavaksi. Äippä oli jo ennen vastausta toiminut eikä jäänyt viikonloppua vasten asiaa ihmettelemään ja vastausta odottamaan. Äippä soitti torstaina eräälle tunnetulle kissalääkärille, koska hänestä tuntui, ettei paikallisen päivystyksen kiinnostus riittänyt Jerryn hoitoon. Jo puhelimessa kuulosti siltä, että tämä kissalääkäri oli ennemminkin hoitanut tällaisia tapauksia ja niinpä lähdimme äipän kanssa ajamaan illalla 120 kilometrin päähän. Tämä eläinlääkäri katseli Jerryn pyörimistä ja pähkäili, että ainoa mahdollisuus on laittaa erotusdiagnostisesti antibioottihoito päälle. Jos siellä on aivokalvon tai sisäkorvan tulehdus, niin antibiootti auttaa. Jos kyseessä on aivokasvain, antibiootti ei auta, mutta kortisoni lievittää kasvaimestakin aiheutuvia oireita. Niinpä Jerry sai myös kortisonipistoksen. Äippä pyysi kipulääkettäkin mulle, mutta lääkäri sanoi, että hae sitä sitten tarvittaessa seuraavana päivänä. Kissalääkäri kertoi, että hän oli hoitanut jokin aika sitten samanlaisilla oireilla olevaa toisen rotuista kissaa ja lopputulos oli huono, koska taustalla oli ollut aivokasvain. Samanlailla oli käynyt myös aiemmassa tapauksessa. Hän sanoi, että aiemminkin tällaisista oireista kissoilla hänellä ei ole kovin hyviä kokemuksia. Äippä lähti ajamaan minun kanssani alakuloisin mielin kotiin. Hänelle jäi se mielikuva, että tämä eläinlääkäri ajatteli aivokasvaimen mahdollisuuden olevan aika iso. Hän oli myös sanonut, ettei hän ole tuota vestibulaarista oireyhtymää ole usein kissoilla nähnyt, vaan se on ennemminkin vanhojen koirien vaiva. Äippä oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että jos minulla olisi tulehdus, niin nyt siihen oli lääkitys, joka alkaisi purra. Se olisi hoito, joka ainakin on olemassa ja joka kannattaa kokeille. Aivokasvaimeen parantavaa hoitoa ei olisi. Äippä sanoi, että jokainen kipeä päivä on turhaa kärsimystä. Tuota kärsimyksen mahdollisuutta ei Tampereen päivystyksessä ollenkaan ajateltu eikä tämä kissalääkärikään sitä ajatellut niin akuuttina. Äippä vaan sanoi, että jos ihmisillä on aivokalvon tai korvatulehdus, niin kipuhan on järkyttävä. Minulle ei tässä ulkonevassa tupsukorvassa näkynyt mitään tulehduksen merkkejä, joten jos se olisi korvatulehdus, niin se olisi sisäkorvassa.

Minulle on annettu pennusta pitäen vitamiinitabuja suuhun ja se on ihan iisi juttu. Nyt kuitenkin antibioottipillerin anto osoittautui lähes mahdottomaksi. Äippä oli ihan ihmeissään. Minä riuhtaisin pääni pois sellaisella voimalla, kun äippä yritti raottaa suutani. Äippä ei meinannut saada yksin eikä kaksinkaan lääkettä minulle, sillä pistin hantiin kaikin voimin ja teräasein. Äippä soitti seuraavana päivänä tälle kissalääkärille, että lääkkeen anto ei onnistu, koska se sattuu. No siellä ajateltiin, että nyt on kyseessä normijuttu, että omistaja ei osaa eikä raaskia ottaa tarpeeksi kovia otteita ylidramaattiseen kissaan. Siitä ei ollut kyse, ei auttanut iisipillit eikä mitkään. En ylidramatisoinutkaan tilannetta, kun eläinlääkäristä epäiltiin. Jotenkin kuitenkin pilleri päivittäin lopulta meni masuuni. Äippä haki mulle kipulääkettä ja uskokaa tai älkää parin kolmen päivän päästä otin antibiootin ihan normaalisti. Äippä sanoi, että hänhän tiesi, että olen kipeä tai sitten antibiootti auttoi myös kipuun. Sain antibioottia kolme viikkoa ja vointini parani hitaasti päivä päivältä.

Äippä vei minut kontrolliin kolmen viikon antibiootin syönnin jälkeen, mutta tämä kissalääkäri oli sitä mieltä, että vointini ei ole parantunut ainakaan noin silmin nähden. Antibioottia ei enää jatkettu, mutta ei sen lopettaminkaan huonontanut vointiani. Sain toisen kortisonipiikin. Hän kertoi taas sen ikävän tarinan siitä kissapotilaasta, joka kortisonilla pärjäsi 3-4 kuukautta, kunnes sitten vointi romahti. No me äipän kanssa kyllä tiedettiin, että mun vointi oli parantunut joko antibiootin tai kortisonin ansiosta.

Jälleen kahden viikon päästä olisi kontrolli ja uusi kortisonipiikki. Äippä sanoi, että vointini oli koko ajan edelleen kohentunut, vaikkakin pidin päätäni vielä vinossa enkä vielä päässyt hyppäämään normaalisti korkealle. Äippää alkoi vaivata ajatus siitä, että olenko minä oikeasti parantunut vai hoitaako hän saattohoitopotilasta. Se vaivasi ja masensi äippää yötä päivää ja niinpä äippä päätti, että se vie minut magneettiin, maksoi mitä maksoi. Äipän piti saada tietää, onko minulla aivokasvain ja tarvitsisinko sen takia kipulääkettä. Kävimme kolmannen kerran kontrollissa. Sain kolmannen kerran kortisonipiikin. Taas se lääkäri kertoi sen ikävän tarinan. Äipästä tuntui, että hän halusi valmistella meitä pahimpaan. Äippä sanoi, että aikoo nyt tilata mulle sen tutkimuksen. Kissalääkärikin suositteli sitä, jotta tiedettäisiin, mitä hoidetaan. Äippä oli murheen murtama, koska tuntui niin epätoivoiselta ja mahdottomalta päästä karkuun sitä ajatusta, että minulla on aivokasvain. Kaikki tuntui puhuvan sen puolesta. Kissalääkäri kuvasi, että ensin kohtausmaiset oireet muuttuvat kasvaimen kasvaessa jatkuviksi, mutta kortisonilla voidaan lievittää oireita. Ristimme äipän kanssa tassumme, paranna Taivaan Isä, sinä minut, koska olen äipän rakas pikku-Jerry. No en mä niin piäni enää ole, olen jo yli 8 kiloinen kolli 😊

OSA III

Äippä kauhisteli magneettitutkimusten hintoja…jossakin alkaen 1400 e toisessa alkaen 700… lopullinen hinta lienee joka paikassa yli 1000e … Tuo kissalääkäri suositteli Aistia, jossa magneetti luvattiin reilulla tonnilla. Sinne äippä saikin sitten ajan seuraavalle maanantaille. Ihmisten magneeteista pääsee nykyisin jo muutamalla satasella, mutta eläinten magneetit ovat jostain syystä kalliita… siksikö, että vakuutukset ne usein maksavat?  Minulla ei ole edes vakuutusta, kun äippä on alkanut luopua niistä. Vanhat äijät ovat maksaneet koko ikänsä vakuutuksia ja harvoin tarvinneet.

No niin, ajelimme sitten äipän kanssa Aistiin marraskuun viimeisenä päivän aamuna. Minulla kaamea nälkä, kun en saanut aamiaista lainkaan. Luntaräntää oli hivenen sadellut maan päälle. Äippä oli saanut siihen aamuun vapaata töistä. Minun vointini oli jo ihan hyvä. Tasapaino oli normaali, päätäni pidin vinossa, mutta muuten tunsin oloni virkeäksi. Kiusailin jo välillä Mangoakin, vikitellen sitä leikillisesti, hihih. Se on mun tyttökaveri, mutta se ei sen sairautensa takia mee mun kanssa naimisiin. Se muuten on alkanut määräillä mua, mutta me tullaan silti hyvin juttuun keskenämme.

Äipän sydänalaa kalvoi parin sadan kilometrin taittuessa kilometri kilometriltä entistä enemmän. Mitä jos siellä sanotaan, että kuvissa on iso aivokasvain ja vain kortisoni on lieventänyt oireet. Mitä sitten tehdään? Lähtiessä kuulin, kun äippä kuitenkin lupasi muille vantteroille, että äippä tuo Jerryn takaisin. Se oli mukava kuulla ja siksi olin ihan itse rauhallisuus. Siellä Aistissa ystävällinen eläinlääkärisetä tutki minut perinpohjin, koputteli mun polvia vasaralla ja käänteli ja katseli mua ja sanoi: ” Sä ootkin iso kaveri”. Hän sanoi, että tämän tutkimuksen perusteella ei pysty sanomaan mitään varmaa, mutta että kuvataan ja katsotaan, mitä kuvaus kertoo. Niinpä äipälle annettiin kolme tuntia tuskallista odotteluaikaa, ja mut vietiin kuvaukseen. Mut  tainnutettiin, joten en tiennyt kuvauksesta mitään ja olin jo ihan hereillä, kun näin äipän. Äippä ajeli siinä lähitienoilla ja odotteli luvattua soittoa. Sitten soitto tuli, klunks. Voi ei, puhelu katkesi ennen kuin äippä sai sen ajaessa auki. No onneksi puhelin soi uudestaan ja eläinlääkärisetä kertoi tutkimuksen olevan ohi. Hän meinasi sulkea puhelimen, kun äippä huuteli, että heiiii, oliko siellä jotain. Meinasko se nyt tärkeimmän unohtaa kertoa.

”Ei mitään, ihan normaali löydös”. JIPPIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII !!! Tiedättekö tunteen, kun palaa melki kuolemanporteilta takaisin elämään. Äippä oli niin, niin, niin, niin iloinen. Eläinlääkärisetä näytti kuvat ja selitti, että jos siellä on ollut tulehdus, niin se on parantunut ja että vaihtoehdoiksi jää joko vestibulaarinen oireyhtymä tai sisäkorvantulehdus. Siinä vaiheessa äippä totesi mielissään, että kyllä tästä tuloksesta mieluummin maksaa tonnin kuin aivokasvaimesta!!

Äippä tiesi, että se oli tulehdus, koska mulla oli kipuja ja äippä osasi lukea mua. Lisäksi mä puistelin vasemmalle päätäni aivan kuin korvaan olisi sattunut, vaikka mun korvassa ei mitään näkynytkään. Kukaan ei olisi määrännyt mulle kipulääkettä, ellei äippä olisi vaatinut. Jälkiviisaina olemme sitä mieltä, että alun perinkin olisi pitänyt määrätä päivystyksessä antibiootti ja kipulääke, olisi säästynyt paljon coonillista ja inhimillistä kärsimystä. Minun toipumisenihan alkoi heti kun sain antibiootin. Neurologi myös tiesi kertoa, että tällaisia tapauksia kyllä on silloin tällöin kissoilla, etteivät ne niin harvinaisia ole ja että pää voi olla pitkäänkin vinossa tai jopa jäädä koko loppuelämäksi vinoon. Mitään lääkityksiä ei enää tarvita eikä elämälleni anneta mitään rajoituksia. Olen siis terve, ihan mahtavaa. Pääni ei ole kuin ajoittain enää vinossa ja viime viikolla nousin kepeästi jo keittiön kaapiston päälle, jonne en ollut kahteen kuukauteen noussut. Hyppäsin vielä kaapiston päältä toiselle ja takaisin. Nyt voimme taas Mangon kanssa kinastella kattokassisen tittelistä ja siitä, kuka saa kulkea tuolla korkealla 😊 Onpa mukava lähteä uuteen vuoteen 2021 odottelemaan, tuleeko minusta vaari….huisaa!

8.5.2020

Hyvää Äitienpäivää vaimolleni Delille ja omalle äidilleni Puolaan. Rasmuskin lähettelee Senja-äidilleen äitienpäiväterveisiä Puolaan.

Minun ja Delin lapset ovat nyt noin 7 kuukauden iässä ja voivat hyvin kukin tahoillaan. Lunasta (Anna Karenina) on kasvamassa iso tyttö. Hän on perheensä lellivauvaprinsessa. Kuvissa hän lähes aina köllötelee rapsuteltavana tai ystävänsä kainalossa. Aleksanteri eli Allu on iso poika ja pitää huolta ystävästään. Mina ja Albert voivat hyvin äitinsä helmoissa :) Albert letkeänä kastraattipoikana on kasvanut ja Deli-äiti on jäänyt pieneksi hänen rinnallaan. Minakin on ottanut äitinsä kiinni. Mina saattaakin sitten joskus ensi vuonna tulla tänne Teiskoon synnyttelemään, jos ja jos hänelle löydämme hyvän vävypojan ja hän perheenlisäystä haluaa. Lasten Tirku-vaarikin voi hyvin. Kyllä se aika kuluu. Tikrukin täyttää jo 8 vuotta kesällä. Minäkin täytän syksyllä jo 3 vuotta. 

Äippä muuten sanoi, että se tykkää musta hirmuisesti. Mä oon kuulemma semmonen söpöliini, sydänkäpy kainaloinen ja kiltti kun mikä. Kröhöm. Romeo sanoi, että kun mulla jää aikaa leikeiltä ja tinttibongaukselta, niin saan vastuulleni leluinventaarion... Mä äipän iloksi roppaankin aina lelukopilla ja tyhjentelen ne lattialle. Ai Mango, kyllä se hyvin voi, me välillä juostaan lujaa takaa-ajorallia. Äippä vie sen taas tässä kuussa kontrollikuvaukseen. Saa nähdä sitten, millaisia uutisia saadaan. Mutta eihän meillä kellään ole kuin tämä päivä, joten eletään sitä. 

Ai niin, se on ollut kiva, kun äippä on kotona. Mä väliin tuun päivällä istuun sen sykkyyn, kun se väliin unohtuu istumaan ja tuntikausiksi tuijottamaan ruutua. Moikka! 

11.1.2020

Mahtavaa... Isä Jerry, Jerry-isi, iskä Jerry, söör Jerry...sopisko Söör Kongo... hyvältä kuulostaa :) neljä lasta... ja niin sinisiä, kaunis vaimo Deli, eihän paremmin voisi ollakaan. Hyvää elämää teille lapset ja Deli. Voikaa hyvin ellei erinomaisesti. 

Ai niin,  mun lapset siis muuttivat jo pois kotoa. Kaikki ovat kotiutuneet loistavasti uusiin koteihinsa. Lunalla on kaverinaan Milo ja Bimo. Luna lähetti mulle kuvia ja ne on sellaisia karvaisia persialaisen näköisiä, mutta ne onkin jostain kaukaa kotoisin. Lunalla menee hyvin ja erityisesti Milo on ottanut Lunan leikkikaverikseen. Albertilla ja Minalla menee vauhdikkaasti. Heillä muutto oli ihan iisibiisi, kun he saivat mennä äitinsä kanssa. Siellä ei kauheasti tutustumista tarvittu, mitä nyt Tikru-vaari on ollut hieman simmut ymmyrkäisinä. Deli oli marssinut sisään ja sanonut iskälleen: "Terve iskä, mä tulin kotiin." Sitten hän oli rintaa röyhistellen esitellyt Albertin ja Minan: "Kato isi mitä mää tein ;) ... ne tulee tänne asuun, haittaaks se.. ?" Ei iskää haitannut, mitä nyt järkytykseltään selvisi.

NIin juu, mä en saa tavata uusia tyttöjä nyt vähään aikaan, kun mulle laitettiin se impilantti. Äipän ois paras nyt hankkia mulle ensi vuodeksi uus tyttö. Se vaan sano, ettei hänellä ole aikeitakaan..PLÄÄH:ihan tyhmä äippä!!

Mä muuten tein inventaarion äipän kaa mun leluille. Kaadettiin ne lattialle,  ja äippä pisti pesukoneeseen kaikki, mitkä pysty. Loput se laittoi pakkaseen. Rikkinäiset ja huonot lelut heitettiin roskiin. Kelpaa nyt leikkiä. Ei muutakuin heipat!

24.10.2019

Noniin,  morjens! Vaimoni Deli onkin teille jo laitellut lapsiemme kuvia. Hiukkako mä ootan, että pääsen moikkaan niitä. Kuulemma vasta myöhemmin, sanoi Deli ja äippä. Siellä on komea sininen poika Aleksanteri ja valkoviiksinen sininen poika Albert. Komeita poikia...kröhöm. Ja sitten suloiset tytöt Anna ja Amadea. Anna on kuin ilmetty äitinsä ja Amadeasta tulee enemmän minun näköinseni. Amadealla on valkoinen rusetti kaulassa. Toistaiseksi Aleksanteri on ihan sininen, mutta minullekin tuli medaljongit aika myöhään, joten ootetaan ilmaantuuko valkoista vai ei.

Mitäs minulle, kiitos kysymästä. Munavaras ei ole vielä onneksi löytänyt minua. Olen ollut hyvin hissukseen, josko saisin pitääkin sukukalleuteni vielä toistaiseksi. Äippä vaan sanoo, että minun pitäisi lihoa, kun olen niin hoikkanen poikanen. Hän sanoi, ettei mua voi tällaisena viedä edes CatWalkille. Puhui jostain impilantista, mutta Jagge varoitti sitä ottamasta. Ans kattoo ny.

Mulla on tosiaan nyt nämä perheasiat hallituksessa viikonloppuna. Romeo on ihan hikipäässä, kun sillä on niin pitkä lista asiota hallituksen kokoukseen. Luulen, että se kirjoittelee niistä sitten pöytäkirjaa.

16.9.2019

Kröhöm kröhöm. Noniin, tiedoksi vaan, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, että olen mennyt kesällä naimisiin ja nyt sitten olen siirtynyt ukkomieskerhoon. Vaimoni ja lapseni voivat hyvin. Olen hieman valvonut, joten laittelen paremmalla ajalla viestiä.

7.1.2019

Mä oon m i ä s .....!!

11.11.2018

Moooi! Aika menee ja maa ilman näyttelykin meni jo. Se oli semmonen suuuuuuri tapahtuma, johon oli tullut 1500 kissamallia ympäri maalimaan. Minä olin siellä Mangon kanssa edustamassa meidän painiseuraa. Mulla oli 1-vee syttärit silloin lauantaina. Muut luuli, että ne oli maailmannäyttelyissä, mutta oikeasti ne oli mun 1-veebileissä. No ei haittaa.

Me oltiin siellä tuttuun tapaan meidän vihreässä teltassa. Ee ee eiii siinä Mangon teltassa vaan semmoisessa näyttelyteltassa. Mä mieluusti kaivaidun siellä maton alle, mutta äippä ei tykkää siitä ja se nostaa mut aina näkyviin. Mun pitää kuulemma tottua hälinään ja ihmisiin. Nooh äippä kehui, että esiinnyin siellä hienosti ensi kertaa aikuisten kanssa ja sain kuin sainkin mun ensimmäisen aikuisten todistuksen, jota sanotaan kakkisertiksi. No joo o...se on vähän huvittavaa, mutta se kirjoitetaan "CAC" . Tuomari oli sitä mieltä, että olen oikein mallikelpoinen ja ekselentti ja super. Olen vielä kehittymässä oleva teinipoika, joten saatte odottaa kunnes olen valmis 3-4 vuoden iässä ja niissä mitoissa ja  muodoissa kuin, mitä sitten minusta on tarkoitus tulla.

Oli hauskaa taas esiintyä värikaimani Astorin kanssa. Siis se minua jonkin verran vanhempi malli, joka on ihan samanvärinen kuin minä ja pieni valkoinen medaljonki rinnalla. Äippähän sekoitti meidät kuvissa. Astor sai värinparaspalkinnom siitä kisasta. Meidän väri nääs on paras, vink vink. Äippä sanoi, että olenkin sitten huomattaavasti erilaisesta kehityslinjasta kuin muut vantterat. Ne on kuulemma kasvaneet nopeasti vuoden ikään, kun taas minä kasvan hitaammin. Ei se haittaa, eihän? Siellä oli mun kasvattajan kaveri Puolasta ja se tuli moikkaan mua ja antoi mulle pusun... yäk. Hän oli iloinen kun näki minut ja vei minulta terveisiä kasvattajalleni Puolaan. Muuten uskokaa tai älkää, te täällä Suomessa lausutte Kongo-nimeni ihan hassusti!! Puolaa puhuvat korjaavat teidän lausuntatavan aina, kun se kuulostaa niin hassulta.

No muuten se maa ilman näyttely oli paljon meluisampi. Siellä soi musiikki ja kuului läpsytyksiä. Meilläkin oli suomenlippu siellä salossa. Minäkin edustin siellä Suomea, koska asun Suomessa.

Muuten tänne Teiskoon kuuluu oikein hyvää. Leikin Mangon ja toisten vantteroiden kanssa  ja meillä on oikein kivaa. Jesse ja Jagge leikkii paljon mun kaa, mutta Mangon kanssa me eniten leikitään. Juuri tein inventaarion leluastiaan. Kaadoin sen lattialle, laitoin kalan uimaan ja tarkastelin, että onko siellä vielä sellaisia leluja, joita en ole nähnyt. Mä voin laittaa pari kuvaa tähän kohta.

22.7.2018

Mooi! Mä niin haluisin mennä kattoon, mitä Jesse ja Mocca tuolla kylppärissä tekevät, mutta äippä ei päästä!!

Jep, olin Kempeleen mallinäytöksessä Mangon kanssa. Minä olin nuorten sarjassa nyt, mutta Mango oli vielä pentusarjassa ;) Mun mielestä matka oli turhan pitkä, kun me lähdettiin keskellä yötä jo ajamaan. Mua vähän jänskätti koko näytelmä, mutta äipän ja tuomareiden ja katselijoiden mukaan esiinnyin oikein hienosti. Lauantaina Veikko-tuomarisetä sanoi, että olen hieno nuori mies ja ehdottomasti tuomarin paras tasoa. Tarkemmin sanottuna, hän kirjoitti todistukseeni, että olen hieno isokokoinen kaveri ja minulla on mahtava rakenne ja upea neliömäinen kuono, suuret hyvin sijoittuneet korvat, upea silkkinen turkki, joka on kauniisti hoidettu. No siitä sai äippä ja mamma pisteet, kun ne pesi mut. Olin ihan ällikällä lyöty, kun tuomarisetä antoi minulle kaulaan mitalin! Ripustin sen olohuoneen vitriiniin näkyville, että isot jätkät näkevät sen. Niilläkin on vitriinissä palkintoja ja mitaleja, joten pitäähän minullakin olla.

Olin nyt toista kertaa hotellissa ja tää oli mukavampi, kun Mango oli mun kaa. Se on ihan höpönassutyttö. Se ei jännittänyt missään, sitä hiukan ihmettelin.

Sunnuntaina mun tuomarisetä oli jotain vieraita kieliä puhuva. Ei ollut Puolaa eikä Suomea, etten oikein saanut siitä mitään irti. Sain kuitenkin hyvän todistuksen. Kotona Rasmus luki ne ja mutisi hyväksyvästi.

Hassua oli, että siellä oli ihan mun näköinen kaveri aikuisten luokassa niin, että mun kuvat meni sekaisin sen kuvien kanssa. Sen nimi on Astor ja sillä on ihan samanlailla kuin mullakin, valkoinen pieni laikku kaulalla. Äkkiseltään kuvista oli meitä vaikea erottaa, etenkin sivukuvista. Äippä sanoi, että minä olin hoikempi ja kakaramman näköinen, mutta erottaakohan äippä mua sitten, kun mä kasvan aikuisemmaksi?

2.6.2018

Heissan suomalaiset. Minä olen Kongo Puolasta mutta täällä Suomessa sain nimen Jerry. Olen jo isoa poikaa, sillä olen jo 7 kuukautta vanha. Tulin tänne Suomeen Varsovasta vajaa kaksi kuukautta sitten, mutta vasta nyt sain luvan kirjoittaa. Tiedättehän te Varsovan jo Rasmuksen syntymäkaupunkina. Sieltä saman kasvattajan hoivista minäkin. Välissä vain yli 9 vuotta. Vantteroiden kanssa puhun jo ihan samaa kieltä. Tuon uuden äippänikin mongerrusta olen jo oppinut ymmärtämään.

Niin, haluatte varmaan kuulla, miten minusta tuli Teiskon Vantteroiden juniorijäsen. Minunhan ei pitänyt tai siis piti tulla Suomeen. Se oli kohtaloa se. Äippäni oli katsellut jo syksyllä tuota minun syntymäkuvaani ja valtavaa turparustinkiani ja sanonut, että "WAU mikä Volvon nokka. Jos olisin ottamassa pentua, niin se olisi nyt tuossa". Äippä ihastui minun pikkuturpaani, joka syntymäkuvassa on jokseenkin komea äipän mielestä. Hassua, että aikoinaan äippä ihastui Rasmuksen "Mersun nokkaan". Ei silti äippä minusta kuulemma sen enempää uskaltanut haaveilla, sillä täällä Vantteraseura oli täysi. Kun äippä näki keväämmällä ison muhkuturpani kuvia ja sai tietää, että hänellä olisi mahdollisuus saada minut, niin se oli menoa. Sillä aikaa Vantteroihin oli tullut tilaa, joten kuulemma minunlaistani hurmuria ei voinut äipän herkkä sydän vastustaa. 

Huhtikuun 8. päivä lensin Ola-tädin tuomana Helsinkiin. Kun äippä näki minut ensimmäisen kerran lentoasemalla, niin hän ajatteli, että olenpas jo iso poika, että mitähän Vantterat sanovat. Mutta turha huoli. Romeo ja Tomppa minut toivottivat ensimmäisenä tervetulleeksi ja tutustuin nopeasti Vantteroihin. Rasmuksen kanssa meillä on ollut paljon puhuttavaa, mutta Rasmuksella meni viikko ennenkuin hän suostui juttelemaan kanssani. Jagge ja Mocca ovat halunneet toimia valmentajinani ja olemme käyneet läpi painiharjoituksia. Otin muuten yhden matsin myös Tompan kanssa. Mutta sen jälkeen, kun Mango saapui olen enemmän paininut hänen kanssaan. Ai kuka Mango, ai etteks te tiedä kuka Mango on? Oumai... mä en olisi saanut kertoa sitä, kun puheenjohtaja haluaa itse sen kertoa. Nyt sitten ette kerro, että minä sen paljastin.

Olin muuten ensimmäisessä näytöksessänikin toukokuussa. Minua kyllä jännitti alkuun ihan hirmuisesti, mutta sitten päivän mittaan aloin tottua siihen, että ympärillä on kauhea meteli ja paljon ihmisiä ja kissoja. Tuomaritädit tykkäsivät minusta kovasti ja kirjoittivat minulle hienot ihkaensimmäiset todistukset! Samalla minut nimettiin sinivalkoiseksi eli olen nyt oikea suomipoika. Minulla on kaulaspotin lisäksi kaksi valkoiseta läiskää kainaloissa ja vielä yksi alavatsalla.

Mulla on paljon täällä kaikenlaista opittavaa. Mocca on opettanut minut hyppäämään keittiökaappien päälle ja siellähän sitten minunkin ruokakuppini ovat, jotta saan päivisinkin ottaa pientä hiukopalaa. Sinne ylös ei pomppaa ketkään muut äijät. Muuten hervottomia korstoja täällä onkin! Mahtaakohan minusta kasvaa ollenkaan noin suurta painimörssäriä kuin nämä äijät ovat.

Tykkään olla terassilla rastasvahdissa. Kerran olen päässyt ihan oikeaan tarhaan tuonne kauemmas ulos. Minäpä tepastelin siellä ihan muina miehinä, eikä mua pelottanut ollenkaan. Mutta nyt heissulivei, mä meen nyt nukkumaan.